Lokakuussa 2003 elimme koiranomistajan raskainta päivää. Koti tuntui tyhjältä ja ulkoiluhetkistä puuttui jotain. Alkoi uuden koiran etsintä. Sen monivaiheisen projektin tuloksena perheeseemme tuli käyttölinjaisen cockerspanielin musta urospentu Ruotsista.

Joku1pv.jpg

Koiran hankintaperusteina eivät enää olleet koiran väri, sukupuoli, luovutusajankohta tai kasvattajan läheinen sijainti. Valintakriteerien kärjessä olivat aivan muut seikat.

Apr25088.jpg

Vietimme hienon keväisen päivän Mennan Ninan ja Ruistolan Ullan kanssa Jokun kasvattajan luona. Näimme monta hienoa käyttiscokeria, mukaan lukien pentueen vanhemmat. Kasvattaja puolestaan oli selvittänyt meidän osaamisemme huolella ennen kuin luovutti huolella suunnitellun yhdistelmän tulokset käsiimme. Siitä huolimatta näin hänen silmiensä kostuvan, kun pakkasimme pennut mukaamme ja kohti Suomea. Meille se oli ilon hetki. Päivämäärä oli 24.4.2004.

CockeriGaala2010%20034.jpg

Joku ja Tarkku olivat hellyyttävä ja sympaattinen pari. Vuosien aikana tavattiin usein ja jotenkin nämä kaksi löysivät aina toisensa. Niiden välinen viestintä oli aina kuin siskon ja veljen. Erilaista kuin muiden koirien kanssa. Tässä Cockerigaalassa 2010. Yksi historian hienoimmista cockeritapahtumista. Siitä löytyy blogikirjoitus täältä

Jokukaniaitaukessakontaktihukassa.jpg

Jokun kanssa koettiin niin paljon. Niitä hetkiä ja tarinoita löytyy tästä blogista monta. Joku yhtenä monista koirista, opetti meille paljon asioita ja päivitti näkökulmia. Ei niitä oppeja kirjoista löydä eikä voi miljooninkaan euroin ostaa. Ne ovat parhaimmillaan livenä ja aitoina tapahtumina. Small talkia koiran ja ihmisen välillä.

IMG_0033.jpg

Joku alkoi ikääntyä. Huhtikuisessa blogissani tein jo ajatustyötä luopumisesta. 13 vuotta on pitkä taival koiran elämässä, eivätkä ne kerry jälkiä jättämättä. Paras ystävä pitää hoitaa niin hyvin kuin on mahdollista. Ihminen joutuu päättämään, milloin hoitaminen loppuu ja on aika siirtyä viimeiseen palvelukseen. Se on suunnattoman raskas päätös. Eikä se helpotu siirtämällä. Ei vaikka sitä kuinka toivoisi.

Päätöksen tekeminen toisen elinpäivien päättymisestä on valtavan vaikea. Suoraan sanottuna kamala. Siksi siitä ei runsaasti tietoa löydykään, vaikka se kuuluu jokaisen koiranomistajan elämään yhtä monta kertaa kuin pennun hankintakin.

KiiminkiJoku%20ja%20vesityon%20aloitus.j

Me emme tiedä, mitä eläin siinä tilanteessa ymmärtää. Emmekä sitä, mitä on sen elämänvirran päässä, jonne meidän velvollisuus on paras kaveri saattaa. Sen tiedän, että aika päätöksen tekemisestä sen toteuttamiseen on koiranomistajan kamalinta aikaa. Siitä ei paljoa puhuta. Kun ei siitä pysty puhumaan. Itku on herkässä ja se purkautuu aidoiksi kyyneliksi monta kertaa.

IMG_2979.jpg

Silloin kun Jenni Vartiaisen kappale "Suru on kunniavieras" koskettaa liian syvältä. Kun sen jokainen sana alkaa olla todellisuutta oman tilanteen kanssa. Silloin on aika. Auttaa ystävää siirtymään polulta metsän puolelle.

Otin sähköpostitse yhteyttä Kempeleessä olevaan pieneläinkrematorio Pohjantähteen ja sovimme ajankohdan Jokun tuomiseen. Hyvää asiakaspalvelua saimme. Kaikki asiat voitiin sopia sähköpostitse, ilman tarvetta puhua. Hyvää palvelua tilanteessa, jossa asiakas ei siihen pysty. 

IMG_0107.jpg

Se päivä sujui niinkuin arkipäivät meillä usein. Juha käytti Jokun työpäivän jälkeen lenkillä lähimetsässä. Iloisesti häntä heiluen oli Joku kulkenut. Yhtäkkiä piristynyt ja katsonut suuntaan, josta samalla nousi kaksi kyyhykyä siivilleen kohti taivasta. Juha oli silittellyt Jokua ja jatkanut matkaa eteenpäin. Joku puolestaan jatkoi matkaansa kohti lintujen lähtöpaikkaa ja oli nostanut sieltä vielä kolmannenkin kyyhkysen siivilleen.

Ystävämme Virpi ( www.iinelainlaakari.fi ) poikkesi meillä työmatkalta palattuaan. Kuten joskus ennenkin. Tervehti Jokua ja samalla antoi sille rauhoittavan piikin takareiteen. Joku hyppäsi siitä koirapetille jossa muiden koirien tervehtimisseremonioiden ja tuttujen jokapäiväisten kodin äänien jatkuessa siirtyi hiljalleen ajasta ikuisuuteen. Virpin antaessa viimeisen piikin, oli Joku jo selvästi poistunut keskuudestamme.

Yhdessä käärimme ystävämme pehmeään peittoon ja Jokun matka tuhkattavaksi alkoi. Seuraavalla viikolla saimme tiedon, että Jokun tuhka on noudettavissa. Juhan kanssa teimme hiljaisen matkan kohti Lumijoen tuttuja metsästysmaastoja ja jätimme tuhkat sinne. Paluumatkan aikana näimme lähietäisyydeltä ja uskomattoman lyhyessä ajassa kolme jänistä ja lehtokurpan.

Nyt kun muistot palaavat, niistä joikainen koskee kovasti. Yksi kerrallaan. On ikävän aika. Koti tuntuu tyhjältä ja ulkoilulenkeistä puuttuu jotain.

PS: Jos haluat omalta osaltasi muistaa Jokua ja ilahduttaa meitä muistollasi, joka liittyy Jokuun, voit jättää tekstin tämän blogin kommenttikenttään.