Kevät on paljolti koiranpentujen aikaa. Mukavia pentu-uutisia on tullut seurailtua. Ja myös suruviestejä ajan virtaan jääneistä ystävistä.

Koira on tärkeä perheenjäsen meille kaikille. Silti meidän perheessä koirat ovat eläimiä, eivät ihmisiä. Koen aina mielenliikutuksia, kun tuttu koira siirtyy ajasta ikuisuuteen. Omista puhumattakaan. Niitäkin on tullut koettua muutama. 

Joku%20kysyy.jpg

Joku talvella 2015

Jos elämä etenee, niin kuin oletamme sen tekevän, on seuraava riveistä poistuva koiramme Joku. Se hetki ei ole vielä käsillä, mutta kun se koittaa, niin sitä ei suruketjuteta Facebookissa. Vierastan kovin "osanottoa" eläimen poismenosta. Siksi en ole yhteenkään niihin liittyvään FB-ketjuun osallistunut. Jokainen hoitaa asian tavallaan. Minulla myös on oma tapani käydä läpi tämä prosessi. Niin muiden kuin omani.

IMG_0240.jpg

Joku kesällä 2010

Kun ikää on mittarissa 13 vuotta, se näkyy ja varmasti tuntuu kehossa. Niinhän tuo tekee omassanikin. Ihan kaikkeen ei jaksa ja viitsi osallistua 100 lasissa. Kun on oppinut, että hitaamminkin ehtii perille.

Joku on pysynyt ikäisekseen hyvässä fyysisessä kunnossa. Ylipainoa ei ole, vaikka syö edelleen samaa keskitasoa korkeaenergiasisältöistä ruokaa. Kulkee edelleen mukana pitkilläkin lenkeillä. Lihakset ovat siitä huolimatta jo kuihtuneet, mutta häntä heiluu leppoisasti liikkeen tahtiin. Suurimman osan matkasta taittaa edelleen ihmisten etupuolella. On toki pisimpien lenkkien jälkeen väsynyt ja nukkuukin niiden jälkeen kuin koomassa. Mutta silti on valmis lähtemään mukaan. 

Karvan laatu on hieman muuttunut kuivemmaksi. Kehoon on tullut rasvapatteja ja syyliä. Ehkä huolestuttavin niistä on suussa oleva patti. Vielä se ei ainakaan häiritse syömistä. 

IMG_7245.jpg

Joku talvella 2016

Vanha koira muuttuu pikkuhiljaa takaisin koiranpennuksi. Koiran aisteista ensimmäinen ja viimeinen on hajuaisti. Kuono on siis elämän keskiössä ja sen huomaa. Sen todella huomaa. Kun jokin mielenkiintoinen haju siihen osuu, niin siihen jäädään. Joko tartutaan kuin imukupilla maahan kiinni tai lähdetään nenä edellä viipottamaan hajun suuntaan. Jos Jokuun ei ole siinä tilanteessa fyysistä kontaktia = hihnaan kytketty, niin se menee tai sitten jää. 

Joku ei kuule enää mitään. Ei edes sitä kuuluisaa jääkaapin ovea (mutta haistaa kyllä). Kuulon puuttuminen aiheuttaa sekä huvittavia että huolestuttavia tilanteita. Huvittavia silloin, kun Joku katsoo minua ihmeissään, että miksi et enää puhu mitään? Onko sinulta lähtenyt ääni, kun ei tänne kuulu mitään? Tuttuun risteykseen kun tullaan, jossa otan irti olevat koirat hihnaan kiinni, saan eniten noita kysymyksiä. Joskus juoksen Jokun heijastinvaljaisiin (sellaiset sillä nykyään on päällään) ja nappaan mennä pätkyttelevän vanhuksen kiinni. Joskus jopa sadatellen. Saan silloin tuon katseen "Olisin kyllä tullut, jos olisit käskyn antanut" -ilmeen.

Myös näkö on mennyt huonoksi. Jos makupalanakki sattuu tipahtamaan, niin vanhaa isäntää pitää auttaa. Näköaisti hajuaistin avulla se kyllä ennen löytyi nopeasti. Nyt ei löydy, kun hahmottaminen silmien avulla on jokseenkin hämärää. Hajuaisti on siinä tilanteessa sen verran huteraa, että perheen naaraskoiraväki ehtii sen napata parempiin suihin, ellei auteta.

joulunaikaa2011%20056.jpg

Joku talvella 2014

Tällaisen koiran kanssa kun arkea touhuaa, niin sehän on kuin elämää koiranpennun kanssa. "Jos et ole varma, että "pentu" tulee kutsusta luoksesi, on parasta käydä vain hakemassa se". Näin on tehty. Moni opittu asia on jäänyt taka-alalle joko vanhuuden viisauden, kuulon ja/tai näön vajavuuden vuoksi. Tai ihan yksinkertaisesti siksi, että ei voi muistaa. Moneen asiaan suhtaudutaan aidon iloisesti, kuin koiranpentu ensimmäisessä kokemuksessaan. Joskus nämä tilanteet aiheuttavat iloa. Joskus haikeutta.

Joskus aikanaan Jokun kanssa aktiiviharrastusvuosina laskin, että se osaa 37 erilaista käskyä. No ei osaa enää. Eli jos joku ajattelee treenaavansa koiransa kanssa toistoja ja variaatioita niin, että "se muistaa sen koko ikänsä", niin me voimme Jokun kanssa toivottaa kovasti onnea ja ilon hetkiä!